Grand Popo, Togo ja kulttuurishokki

Sopeudumme hämmästyttävän hyvin. Vajaan kahden viikon aikana koekaniiniryhmämme alkoi tuntea Grand Popon jo lähes kodikseen. Kun puolet ryhmästä asui Villa Karon vieressä Auberge Grand Popossa ja puolet muutaman kilometrin päässä hotelli Awaléssa, puhuimme leikillisesti jo kahdesta heimosta, jotka olivat kiintyneet kylään hiukan eri tavoin ja muodostaneet omia tapojaan. Kun matkan viimeisinä päivinä teimme retken Togon pääkaupunkiin Loméen, tuntui illalla rajalla kuin olisimme palanneet kotiin ”ulkomailta”, oudosti vieraasta maasta, jossa oli kummallisia ja epämiellyttäviäkin tapoja.

Osittain kotiin palaamisen huojentunut ilo varmasti johtui siitä kontrastista, joka on Grand Popon hiukan uneliaan kalastajakylän ja Lomén ruuhkaisen suurkaupungin välillä. Monen ryhmäläisen mielestä myös iholle liimautuva ja kiihkeä kaupustelu Lomén grand marchélla oli liikaa ja synnytti halua päästä pois, ”kodin” rauhaan. Fetissitori oli kalmanhajuinen ja tympeä paikka, joka sai lähes voimaan pahoin eläimiin kohdistuneen turhan julmuuden vuoksi. Ehkä olisimme tunteneet toisin, jos olisimme ehtineet paremmin tutustua Loméen kaupunkina ja sen arkeen pelkkien pölyisten turistikohteiden sijaan.

Toinen selittävä tekijä on kulttuurishokki. Kirjassa ”Culture Shock Sri Lanka” kuvataan mainiosti sen vaiheet, jotka jokainen väistämättä käy läpi.

Kahden viikon matkalla ei ehdi päästä kulttuurishokin vaiheiden läpi tasapainoiseen normaalitilaan. Eräänlaisella pikakelauksella itse kukin kokee ensin pällistelyvaiheen, jossa kaikki on outoa ja eksoottista. Beninissä riippunee aikaisemmasta kokemuksesta kolmannesta maailmasta, miten syvälle pällistelyyn uppoaa. Omista ensimmäisistä ulkomaanmatkoistani (kauan sitten) muistan tietyn ärtymyksen siitä, että energiani kului vuorten olemassaolon ihmettelemiseen. Vasta enimmän pällistelemisen jälkeen silmät alkavat aueta. Niin se vain on. Resistance is useless.

Seuraava väistämätön vaihe on ihastuminen. Se on välttämätöntä, jotta uuteen paikkaan voi asettua kuin kotiinsa. Meren taustakohina on Grand Popossa rauhoittavaa. Kukapa ei nauttisi voidessaan loikoilla kookospalmujen alla, varjossa tai auringossa nahkansa sietokyvyn mukaan, rannalla, jonne ei kantaudu ensimmäistäkään koneen tuottamaa ääntä. Beniniläiset kankaat ovat nautinnollisen värikkäitä ja ihmiset tervehtivät vastaantulijaa iloisesti. ”Ei mitään hätää”, kuten Grand Popossa sanotaan. Suomeksi.

Ihastumisvaiheessa ei kauheasti haittaa, jos hanasta ei tule vettä, Internet ei toimi vaikka niin luvattiin, sähköt menevät poikki juuri kun ei saisi tai että lattialla ja lakanoissa on kaikkialle leviävää hiekkaa. Onhan se niin pehmeää (paitsi auringon korventamalla iholla) ja kauniin punaista. Tutkimusmatkalaisten keskuudessa väistämättömät ripuliepisoditkin otetaan hilpein mielin vastaan ryhmää yhdistävinä kommelluksina. Parhaan ripuloijan palkinto, suklaapirtelö, taisi kuitenkin jäädä jakamatta.

Todellisuus iskee kuitenkin aina takaisin. Juuri kun luulit sopeutuneesi, alkaa harmittaa. Hyttys-ässän haju on karmea, mehulasillistaan saa aamiaisella odottaa, yöllä on tukalan lämmintä, viemäri on (taas) tukossa ja yleisesti ottaen mikään ei toimi niin kuin toimisi jos ihan vain osattaisiin tehdä niin kuin minun yksinkertaisten ja helppojen neuvojeni mukaan pitäisi. Togon-retki kahden viikon matkan loppupuolella saattoi osua juuri siihen hetkeen, jolloin kulttuurishokin ärtymysvaihe alkoi nostaa päätään. Koska toisaalta olimme vielä tukevasti ihastumisvaiheessa, ärtymys kanavoitui Togoon. Hyttysetkin pistivät ikävämmin Togossa, olkoonkin että rajalla Beniniin oli matkaa vain satakunta metriä.

Uusi kulttuurishokki odottaa kotona Suomessa. Sinua on varoitettu. Et tosin osaa varautua tai valmistautua siihenkään. Se on kuitenkin toinen tarina, joka ei liity Beniniin tai Grand Popoon mitenkään, ja se kerrotaan joskus toiste. Ehkä.